Juttelin eilen yhden ystäväni kanssa, joka erosi viime syksynä. Hän oli törmännyt sydämensärkijäänsä Kluuvin kauppakeskuksessa.
-Kuvittele, sillä oli päällään se neule, jonka mä toin sille Ranskasta! Miten se voi pitää sitä?!
Yhdyin ystäväni päivittelyyn, mutta illalla mietin, että miehet eivät
varmaankaan suhtaudu asioihin yhtä sentimentaalisesti kuin naiset.
Esimerkiksi, kun minä erosin pakkasin kihla- ja vihkisormukseni sekä
kaikki korut ja kortit, joita olin tullut säästäneeksi laatikkoon ja
vein ne varatoon. Ajattelin, että jos lapsi joskus ne haluaa. Samaan
laatikkoon ängin yhteiskuvia ja muuta, joiden en toivonut enää
kävelevän minua vastaan kotona. Miehet eivät ajattele näin. Teoriani
sai vahvistusta tänä aamuna, kun ex-mieheni toi yhteisen lapsemme
takaisin kotiin. Kun hän nousi autosta huomasin, että hänellä oli
päässään kangolin hattu, jonka ostimme häämatkaltamme. Jalassaan
hänellä oli samanlaiset housut kuin pikkuveljelläni, jotka äitini
joskus lähetti jonkun merkkipäivän kunniaksi. Hymähdin itsekseni ja
ajattelin, että niin. Näin se vaan menee. Havainnostani innostuneena
soitin ystävälleni ja sanoin, että hänen arvuuttelunsa ovat turhia.
Todennäköisesti hänen ex-miehensä ei pitänyt neuletta siksi, että hän
kaihoten muistelee ystävääni ja salaa toivoo yhteenpaluuta, vaan siksi,
että se sopi farkkujen kanssa tai sitten vaan siksi, että se oli
ensimmäinen vaate, joka osui käteen.
Muutenkin luulen, että me naiset vietämme aivan liikaa aikaa miesten
tekemisten ja sanomisten tulkitsemiseen. Yleensä selitykset ovat
yksinkertaisia. Jos mies on koko illan hijainen, ei se tarkoita sitä,
että häntä ottaa päähän, ja että suhde on lopussa (kyllä, minulla on
näin hysteerisiä ystäviä). Yhtenä iltana istuimme kotona ja minua
jurppi, kun mieheni ei puhunut mitään. Lopulta en voinut olla enää
hiljaa, vaan avasin sanaisenarkkuni rytinällä.
-Kuule, olis ihan kiva, jos sanoisit mikä sua vaivaa, ettei tarvitse tässä koko iltaa pilata arvuuttelemalla.
-Mitä? Siis mitä, ei mua mikään vaivaa. Mitä tää nyt on?
-No sä et kuule ole sanonut kahteen tuntiin paljon mitään.Että viesti
meni kyllä perille, mutta vituttaa vaan, kun et voi sanoa mikä nyt on.
-Eiks oo ihan kiva olla joskus rauhassa kotona, ettei tarvii aina
hösöttää. Ihanan rauhallista, en edes muista, koska meillä on ollu näin
hiljasta. Mennäänkö kulta nukkumaan?
Niinpä niin...MIEHET. Tämän nimenomaisen syyn takia, useimmat
mykkäkouluistani varmaankin jäävät huomoimatta. Hän tuskin edes huomaa,
että olen mököttänyt. Ajattelee vaan, että kotona on taivaallinen rauha.
sunnuntai, 23. huhtikuu 2006
Kommentit